Osa 9: Paluu Tulilahdelle. Muistiinmerkittyä Tulilahden mysteeristä.

– Tuohipoikien vierailu leirintäalueella murhien jälkeisenä päivänä. Pojat muuttivat myöhemmin lausuntoaan. Lähellä asuvien L:n veljesten mukaan pojat olivat käyneet kesän aikana kymmeniä kertoja leirintäalueella ”kuin työnään.”

– Lähellä asuvat rouvan todistus, jonka mukaan tytöt poistuivat leirintäalueelta. Rouva muutti myöhemmin todistajalausuntoaan.

– Leirintäalueelta löytyi Jallu-lehti ja kivirakennelmia, joiden takaa joku pervertti olisi lehdistön tietojen mukaan tirkistellyt naisuimareita.

– RH ei seurannut Pakkasta ja Nyyssöstä koko matkan ajan Kolila Heinävedelle. Käsämän lossin vahdin todistuksen mukaan hän ei tavannut RH:ta (eikä ketään muutakaan mopedimiestä) murhailtana.

– Epämääräiset todistajalausunnot mopedimiehestä. Kukaan silminnäkijä ei ollut varma oliko RH Tulilahden leirintäalueella havaittu tuntematon mopedimies.

– Eräiden huomioiden mukaan viranomaiset olisivat taivoittaneet ”oikean” mopedimiehen, jonka ajopelistä olivat ketjut epäkunnossa. Hänellä ei ollut tapauksen kanssa mitään tekemistä. Hänen tuntomerkkinsä eivät myöskään vastanneet Tulilahden leirintäalueella havaittua tuntematonta mopedimiestä.

– Nyyssönen ja Pakkanen eivät missään vaiheessa kertoneet pelkäävänsä heitä seuraavaa mopomiestä. Heillä olisi ollut siihen tilaisuus matkan varrella.

– RH puhui äidinkielenään pääosin ruotsia, vaikka osasi puhua hyvin suomea. Kuitenkin on kummallista, että hän olisi liikuskellut Itä-Suomessa murhan aikoihin.

-RH:ta ei ollut aikaisemmin syytteessä väkivalta- tai seksuaalirikoksista. Hän oli syyllistynyt lähinnä murtoihin ja virkavallan vastustamiseen.

-Suohaudan kätkemiseen käytettyjen taimien katkaisijan todettiin olleen vasenkätinen, kun taas RH oli oikeakätinen.

– RH oli lyhyempi kuin se mopedimies, jonka todistajat kertoivat seuranneen tyttöjä heinäkuussa 1959.

-Helsinkiläisen naisen elokuussa 1959 tekemä ilmoitus poliisille Tulilahden leirintäalueella liikkuneesta kahdesta miehestä. Miehet olivat havainneet naisen ja hänen aviomiehensä teltan hiipiessään leirintäalueen rinnettä.

-Tekijä on lähtenyt hakemaan lapiota keskellä yötä. Se olisi ollut umpimähkäistä sellaiselta, joka ei tunne seutua entuudestaan.

-Pakkasen ja Nyyssönen tavaroita löytyi myöhemmin mopedimiehen ajoreiten varrelta. Viranomaisten mukaan tavarat olisi tuotu paikalle vasta murhia seuraavana keväänä. Tuolloin RH ei voinut olla asialla, koska hän oli vangittuna talvella 1960.

-RH oli ainoa epäilty, joka joutui syytteeseen Tulilahden kaksoismurhasta. Paikallisista tekijöistä ainoastaan FK, joutui aikanaan epäilyksenalaiseksi. Hänellä ei ollut mitään osallisuutta veritekoon. Poliisi käski hänen tosin pitää jatkossa suunsa kiinni asiasta.

-RH vaihtoi kertomustaan jatkuvasti. Hän ei alussa muistanut mistä oli saanut haltuunsa puukon, jonka vuolujälki muistutti tyttöjen suohaudan peittelemiseen käytettyjen taimien vuolujälkeä. Häneltä löytyi myös hallusta mopedin osia, joiden alkuperää hän ei muistanut.

-Viranomaisten mukaan RH tunnusti syyllisyytensä Tulilahden kaksoismurhaan tunnistusmatkalla Heinävedellä talvella 1960. RH perui myöhemmin tunnustuksensa ja hän perusteli sanomisiaan sillä, että halusi vain tietää onko häntä vastaan riittävästi todisteita.

-RH kertoi tunnustuksessaan sellaisia asioita, jotka paljastivat hänen todella olleen Heinäveden Tulilahdella murhan aikoihin. Näistä yksityiskohdista ei tosin ole annettu tarkempaa tietoa julkisuuteen.

-Todistajana olleet mopokorjaajat tunnistivat RH:n käyneen korjauttamassa mopedin etuhaarukkaa Varkaudessa murha aikoihin. Varmoja korjaajan työntekijät eivät tosin olleet. Todistuksen mukaan mies muistutti RH:a.

Osa 8: Paluu Tulilahdelle. Runar Holmströmin oikeudenkäynti.

Runar Holmström oikeudessa

Helsingin Sanomat

Kesäkuu 1960

Toimittaja(t) Mauri Sariola & Mikko Saukkonen

Referaatti 7.3.2017 (huomiot ja kommentit kursivoitu)

Tulilahden surmatyö vedetään päivänvaloon

”Kaikki valmista valmista Heinäveden oikeuskäsittelyyn”

Heinävesi tiistaina.

Tulilahden leirialueen risteyksessä on camping- alueen tienviitta poistettu kuin hiljaisena myönnytyksenä sille, ettei maamme metsät ja rannat enää ole turvallisia yksin eikä edes ryhmissä suoritetuille retkeilyille. Kun ajetaan koivikkotietä rantaan, linnut kuitenkin laulavat, kuten aina keväällä ja portteja aukaisevat paljasjalkaiset paikkakuntalaiset ”pikkumatit”. Rantaan ehdittyä kesäinen auringonlasku päilyy lahden synkkien ääriviivojen väliin kätkeytyvän vesilakeuden yllä. Rannan poukaman suoalueella todistaa vain korkeista seipäistä kokoon lyöty, taivasta vasten mustana, muistuttavana sormena kuvastuva risti siitä mieliä kuohuttavasta verityöstä, joka noin vuosi sitten ilmi tultuaan vavahdutti koko Suomen kansaa.

Yhtä karkeasta puuaineksesta – höyläämättömästä raakalaudasta – on kokoon kyhätty se yksinkertaisella vahakankaalla päällystetty tuomiopöytä, jonka viereen talutetaan Tulilahden petomaiseen kaksoismurhaan syylliseksi epäilty, ennestäänkin mustaa mustemman rikosrekisterin itselleen hankkinut Runar Holmström.

…

Oikeuden puheenjohtajana toimii Rantasalmen tuomiokunnan kihlakunnan tuomari Grahnfeld ja virallisena syyttäjä Mikkelin läänin poliisitarkastaja Laaksonen.

Hätkähdyttäviä yksityiskohtia ilmi Tulilahden jutun oikeuskäsittelyssä

”Vain paikalla ollut silminnäkijä voi esittää asiat Holmströmin tavalla”

Heinävesi keskiviikkona.

-Jaha jospa sitten alotettaisiin.

Kymmenet salamavalot lakkasivat leimahtelemasta ja filmauskamerain surina lakkasi, kun Rantasalmen tuomiokunnan kihlakunnantuomari Erich Grahnfeld aloitti ennen näkemättömän julkisen huomion herättäneen Tulilahden kaksoismurhaa koskevan oikeusjutun käsittelyn. Kello oli täsmälleen 12.15 ja hetkeä aikaisemmin oli pihamaalle kerääntynyt valtava ihmisjoukko saanut seurata k.o. rikokseen syylliseksi epäillyn Runar Holmströmin saapumista moninkertaisen poliisivartion ja kahlehdittuna, ketjulla lukittuihin jalkarautoihin.

…

Julkisen huomion polttopisteeseen joutunut Runar Holmström suhtautui tilanteeseen kylmästi ja hermostumatta, mutta toisaalta pieninkin hymynhäive hänen suupielensä tienoilla oli mahdollisimman kaukana. Ennen istunnon alkua piti kihlakunnan tuomari lehdistön lähes viisikymmentä henkilöä käsittävälle edustajajoukolle puhuttelun, jossa hän asiallisella tavallaan teki tiettäväksi, että sensaatiomittoihin paisuneen ja viime aikoina sattuneitten uusien murhien (Bodomjärven kolmoismurha Espoon Bembölessä paljastui vain muutama päivä ennen kuin Tulilahden oikeudenkäynti alkoi Heinävedellä) vieläkin kärjistämän jutun ratkaisemisessa, seuraamisessa ja selostamisessa puolueeton objektiivisuus oli ainoa mahdollinen johtotähti ja ohjenuora.

Samalla hän antoi tunnustuksen lehdistön tähänastiselle suhtautumiselle.

Puheenvuoro oli terävä, mutta ei loukkaava, pikemminkin sympaattinen ja siihen suhtauduttiin sen mukaisesti. Kun puheenjohtaja oli vielä jutun alkaessa luonut lyhyen, mutta paljon puhuvan silmäyksen hiljentyneeseen saliin, hän kävi kursailematta asiaan ja johti mielenkiintoisia, osittain dramaattisiakin yksityiskohtia sisältänyttä prosessia lujalla, asiantuntevalla kädellä.

…

Syyttäjänä toiminut Mikkelin läänin poliisitarkastajana toiminut Viljo Laaksonen sai puheenvuoron.

-Jaaha. Mistäs sitten syytetään?  Kysyi puheenjohtaja rauhallisesti.

-Herran puheenjohtaja, minulla on täällä syytekirjelmä.

Seuraa pitkä syyttäjän kuvaus, jossa mainitaan, että Jyväskyläläiset neitoset Eine Nyyssönen ja Riitta Pakkanen löydettiin suohautaan kätkettyinä 21.8.1959 Tulilahden leirintäalueen pohjukasta poliisin ja varusmiesten suorittamien etsintöjen jälkeen. Etsinnät jyväskyläläisnaisten löytämiseksi olivat alkaneet elokuun alusta 1959, kun Riitta Pakkanen ei ollut saapunut töihin ilmoittamaansa päivämäärän mennessä. Väärät todistajalausunnot olivat johtaneet etsinnät aluksi Varkauden suuntaan. Tulilahden leirintäalueelta oli löydetty 28.7 murhien jälkeen joitain tytöille kuuluneita esineitä, mutta ne olivat kadonneet paikalta myöhemmin. Maastoetsinnät aloitettiin Tulilahdessa 18.8 ja suohaudan löytymiseen johtanut etsintä käynnistyi perjantaina 21.8 klo 7.00. Etsintöihin osallistunut varusmies paljasti suohaudan samana aamuna klo 8.30.

…

Tapahtumainkuvaus lyhyesti

En kopioi tähän sanatarkasti Helsingin Sanomien tapahtumainkuvausta, koska siitä on raportoitu jo useassa jälkikäteen kirjoitetussa lähteessä (mm. Aake Jermo). Voin kuitenkin todeta, että hauta oli taitavasti kätketty turpeilla ja puuntaimilla. Lisäksi haudan päälle oli pinottu puunkarahkoja etsijöiden hämäämiseksi. Hauta oli pikemminkin noin kolme metriä pitkä oja ja molemmat ruumiit oli pitänyt ahtaa suohaudan sisään ilmeisesti potkimalla. Etsijät olivat järkyttyneitä suohaudan paljastuttua.  Tyttöjen pyörät löydettiin vasta 4.9.1959 keskeltä Tulilahtea vain 130 metrin päässä leirialueen laiturista. Esinelöydöistä olen jo kirjoittanut aikaisemmin. Tyttöjen tavaroita löytyi tipoittain pitkin leirintäaluetta ja ne oli kätketty aikaa käyttäen huolellisesti murhapaikan maastoon.

Eine Nyyssönen ja Riitta Pakkanen olivat saapuneet Tulilahden leirintäalueelle 27.7.1959 reittiä Sotkuma – Käsämän lossi – Liperin kirkonkylä – Onkisalmen lossi – Vihtari – Heinäveden kirkonkylä. Tytöt olivat saapuneet leirintäalueelle todistajalausuntojen perusteella illalla klo 19.30–20.00 välisenä aikana. Heinävetiset Keijo Ruuskanen ja Heikki Pelkonen olivat olleet liikenteessä moottoripyörillä ja havainneet tytöt Heinäveden kirkolla. Ruuskanen ja Pelkonen olivat saapuneet myöhemmin Tulilahden leirintäalueen rantaan moottoriveneellä. Pojat olivat poistuneet leirintäalueelta omien lausuntojensa mukaan ennen puoltayötä. Eine Nyyssönen ja Riitta Pakkanen eivät olleet lämmenneet heidän lähentelyynsä ja pyytäneet poikia poistumaan.

Eila Koistinen ja Olavi Puustinen olivat istuneet Tulilahden leirintäalueen läheisyydessä olevalla näköalapaikalla ja havainneet heille tuntemattoman miehen leirintäalueen pysäköintialueelle klo 22.00 aikoihin. Aikaisemmissa tutkimuksissa oli selvinnyt, että sinisellä mopedilla ajanut mies oli seurannut tyttöjä leirintäalueen tienhaaraan asti. Viranomaiset ilmoittivat myöhemmin etsivänsä tummahipiäistä, päivettynyttä, keskikokoista, noin 30–40 vuotiasta miestä, joka ajoi mahdollisesti sinistä Solifer- merkkistä mopedia (käsitys mopedin merkistä vaihtelee). Mopedimiestä ei koskaan tavoitettu.  

Erik Runar Holmström pidätettiin 6.11.1959 Munsalassa epäiltynä Vaasan seuduilla tapahtuneisiin murtoihin. Näiden tutkimusten aikana kävi ilmi, että Holmströmillä olisi ollut kesällä 1959 sininen mopedi sekä että hänen vaatetuksensa ja muut tuntomerkkinsä sopivat etsintäkuulutuksessa annettuihin tuntomerkkeihin. Lisäksi Holmströmin hallusta löytyi esineitä, joiden epäiltiin kuuluvan Eine Nyyssöselle ja Riitta Pakkaselle. Holmströmiä kovisteltiin myös Mora-puukosta, joka oli löytynyt hänen hallustaan. Sillä oli viranomaisten mukaan veistelty tyttöjen haudan peittelemiseen käytettyjä kuusen taimia.

Arne Holmströmin todistus

Runar Holmström yrittää vesittää veljensä kertomuksen

Edellä kerrottujen seikkojen perusteella ja siitä syystä, että Runar Holmströmin tiedettiin olevan väkivaltainen luonteeltaan, sekä sen takia, että hänen veljensä Arne Holmström kertoi tavanneensa veljensä Savonlinnassa 9.8.1959 oli syytä epäillä Runar Holmströmin olevan juuri etsityn mopedimiehen. Tämän vuoksi kuulusteltiin häntä myös mahdollisista Heinävedellä liikkumisistaan sekä muista kesällisistä matkoistaan, mutta Runar Holmström kielsi jyrkästi sen, että hän olisi koskaan liikkunut Itä-Suomessa sekä väitti, ettei hänellä ole mitään tekemistä Tulilahdessa tapahtuneiden murhien kanssa. Hän kertoi kesällä 1959 Tulilahden tapahtumien aikaan tehneensä polkupyöräretken Sodankylään voimatta kuitenkaan kertoa retkestään mitään tarkempia aikamääriä tai sellaisia seikkoja, joiden perusteella matka olisi voitu tarkistaa. Myöhemmin hän sitten muuttikin kertomustaan väittäen olleensa tapahtuma-aikaan kotiseudullaan ja majailleensa jossakin kotinsa lähistöllä sijaitsevassa ladossa ja kiisti käyneensä Savonlinnassa. Viranomaisten mukaan Savonlinnan matka piti kuitenkin paikkansa ja Arnen kertomuksen pitävän paikkansa.

Arne Holmströmin kertoman mukaan oli hänen veljensä Runar Holmström käynyt kotonaan ennen pidätetyksi joutumistaan ja tässä yhteydessä Runar oli kertonut veljelleen, ettei koskaan tule tunnustamaan Heinäveden juttua eikä myöskään tekemiään varkauksia, ja oli pyytänyt Arnea kertomaan poliisille, mikäli häneltä tultaisiin sitä kysymään, että hän, Runar oli ollut kotona Tulilahden tapahtumien aikaan.

…

Matkalta Varkaudesta Vaasaan Runar Holmström oli kuitenkin kertonut poliiseille olevansa etsitty mopedimies ja seuranneensa Eine Nyyssöstä ja Riitta Pakkasta Liperistä Tulilahden leirintäalueelle kertoen myös Arne-veljensä puhuneen totta, kun hän oli kertonut heidän tavanneen toisensa Savonlinnassa. Runar Holmström kertoi myös tavanneensa Arnen Puumalassa, vaikka tutkijat eivät häneltä sellaista aikaisemmin olleet kysyneet eikä Arne ollut sellaista maininnut poliiseille missään vaiheessa. Samalla Runar Holmström ilmoitti omistaneensa sinisen mopedin, jolla oli seuraillut tyttöjä leirintäalueelle. Mopedin hän oli ostanut Helsingin linja-autoasemalta ja Runar oli kertomansa mukaan joutunut hitsauttamaan mopedin etuhaarukan heinäkuussa 1959 Varkauden Solifer-huollossa. Korjaaja Urpo Jauhasen mukaan näin oli todellakin tapahtunut ja asiakas oli muistuttanut hänen mukaansa Runar Holmströmiä.

Tulilahden leirialueella oleskelustaan Holmström kertoi, että hän oli sivussaolijana seurannut Eine Nyyssösen ja Riitta Pakkasen seurustelua Keijo Ruuskasen ja Heikki Pelkosen kanssa. Holmström painotti erikoisesti sitä seikkaa, että Keijo Ruuskasen ja Heikki Pelkosen käyttäytyminen Nyyssöstä ja Pelkosta kohtaan oli ainakin hänen mielestään väkivaltaista ja että Pelkonen ja Ruuskanen olivat kovasti yrittäneet halailla ja pussailla Nyyssöstä ja Pakkasta. Näköalatasanteella istuneen pariskunnan lisäksi hän väitti nähneensä isokokoisen miehen kävelemässä leirintäalueen suuntaan.     

Tähän lausuntoon nojaten viranomaiset tulivat siihen johtopäätökseen, että Holmströmin lausunto sisälsi tutkinnan kannalta sellaisia seikkoja, jotka hän olisi voinut todeta ainoastaan paikan päällä Tulilahden leirintäalueella murhien aikaan. Kaikki nämä lausunnot Runar Holmström kuitenkin kiisti myöhemmin poliisikuulusteluissa. Hän kielsi tehneensä matkaa Itä-Suomeen, hän ei ollut seurannut tyttöjä Liperistä Heinävedelle eikä ollut samaan aikaan Eine Nyyssösen ja Riitta Pakkasen kanssa Tulilahden leirintäalueella. Runar Holmström ilmoitti, että hänet vanhana rikollisena tuomittaisiin varmasti murhista, jos hän tunnustaisi olleensa murhan aikaan Tulilahden leirintäalueella.

Puolustus kiitti tutkimuksia

Mutta kiisti syytteet

Heinävesi keskiviikkona 10.6.1960 (Mikko Saukkonen)

Pitkän poliisikuulustelupöytäkirjan lukemisen jälkeen loi oikeuden puheenjohtaja katseen syytettyyn. Käräjäsalissa olevat herkistivät kuuloaan, sillä nyt tuli syytetyn puheenvuoro esiintyä. Tuomari Grahnfeld pitkitti hiljaisuutta, kunnes esitti Runar Holmströmille ensimmäisen kysymyksen.

-Myönnättekö syytteen oikeaksi?

Raskaissa jalkaraudoissa ollut Holmström kohottautui seisomaan ja näytti yhtä rauhalliselta kuin puheenjohtajakin.

-En. Kuului syytetyn suusta. Hänen katseensa oli koko istunnon ajan kiertänyt pitkän käräjäsalin seiniä ja käväisi nyt hetkeksi huoneen katossa. Holmström piti itsekin kysymystä liian lyhyenä ja suomen kielellä, jossa oli vain pienoinen ruotsalainen korostus, vielä lisäsi: -Minulla ei ole mitään tekemistä asian kanssa.

Ennen kuin puheenjohtaja ehti käyttää puheenvuoroaan, syyttäjä astui tuomarin pöydän eteen ja asetti sille punaisen Mora-puukon, sinisen mopedin osia ja mopedin huoltokirjat. ”Kysytään. Tunnustaako syytetty nämä omikseen?”

…

Kihlakunnantuomari jatkoi keskusteluaan Holmströmin kanssa.

-Oletteko ennen ollut Heinävedellä?

-En ollut. En ole ennen käynyt Heinävedellä.

-Ettekö olleet täällä, tarkoitan nyt erikoisesti 27. päivää heinäkuuta 1959? Tämän kysymyksen teki oikeuden puheenjohtaja ruotsiksi.

-Nej. Kuului vastaus.

-Missä sitten olitte tuona päivänä?

-Jossain. Vissiin kotona. Kotinurkilla, mutta piilossa kylläkin.

-Mutta tehdä olette helmikuussa kertonut Vaasassa, että olette heinäkuussa ollut matkalla Heinävedelle ja sanoitte levänneenne erään lammen rannalla ja nähneenne pyöräilevät jyväskyläläistytöt, näin olette kertonut, totesi puheenjohtaja.

-Se ei ollut.. aloittaa Holmström… Minä tahdoin vain tietää, voivatko todistajat tosiaan sanoa minun olleen täällä. Kyllä kerroin niin poliisille, olen lehdestä lukenut.

Holmströmin selitys annettiin hiljaisella äänellä, lauseet olivat lyhyitä ja puolinaisia. Hän näytti taistelevan myös Suomen kielen vaikeuksia vastaan. Hän vielä selvensi esitystään: ”Jotain sellaista puhuin, jotta kuulis, olisiko todistajia.”

-Te kerroitte tällaista saadaksenne tietää, oliko olemassa todistajia, selvensi puheenjohtaja syytetyn esitystä.

-Joo.

Holmström halusi tämän jälkeen oma-aloitteisesti puhua myös tuomarin kädessään pitelemistä mopedin osista.

-Olin löytänyt ne vaijerit. Löysin ne syys-lokakuussa.

-Koska löysitte puukon?

-Syys-lokakuussa. En muista mistä. Olen ilmoittanut poliisille kolme murtoa, jotta tietäisin tarkasti anastuspaikan ja ajan.

-Olette siis tunnustaneet kolme murtoa todistaaksenne, että puukko oli teillä vasta syyskuussa, toisti kihlakunnantuomari.

-Joo. Se on tullut minulle aivan sattumalta.

-Missä teitte nämä murrot?

-Konalassa ja Vaasan läänissä.

…

-Milloin olitte täällä?

Holmström muuttui ihmetteleväksi eikä vastannut mitään.

-Niin tarkoitan, koska olitte Konalassa, selventää oikeuden puheenjohtaja.

-Kyllä minä… syyskuun aikana.

-Hän siis toteaa, ettei ole ollut täällä Heinävedellä (oikeuden puheenjohtaja ilmoitti lehdistölle).

-Onko syyttäjällä nyt mitään asiaa? Tiedusteli tuomari Grahnfeld.

Poliisitarkastaja Laaksonen nousi ylös ja kysyi syytetyltä myöntääkö tämä kysyneensä poliisilta Heinäveden seudulla suoritetun tunnistamiskierroksen jälkeen: Oliko saatu näyttöä Tulilahden jutussa?

-Kysyin vain, voivatko todistajat väittää, että juuri minä olen Heinäveden mopedimies. Tarkoitin siis niitä, jotka ovat nähneet minut.

Muistatteko mitä poliisit vastasivat?

-En muista yhtään mitään. Ei ne poliisit juuri minulle puhuneet.

-Juuri tämänkö vuoksi te aloitte puhua poliisille Heinäveden matkasta?

-Joo.

-Kysyitte siis sitä, mitä olette lehdestä lukeneet?

-Joo. Ja sitten minä keksin omasta omasta päästä. (Ruuskasen) Pussailemisesta en ole mitään puhunut.

-Te siis kiistätte nyt tämänkin.

-Joo.

Sitten minulla ei ole muuta, ilmoitti virallinen syyttäjä kumartaen.

Puolustuksen puheenvuoro

Puheenvuoron sai tämän jälkeen Runar Holmströmin puolustusasianajaja Holger Strömberg. Kaksi liuskaa pitkä vastine kuului:

“Jo tämän jutun alkuvaiheessa pyydän saada esittää seuraavat näkökohdat. Tutkimukset asiassa on toimitettu kiitettävällä tarmolla ja lopullinen tutkintapöytäkirja on esimerkillisen selvä supistelma tutkimuksissa todetuista tai oletetuista seikoista, mutta tämä yhteenveto onkin vain supistelma tutkimuksissa syntyneestä materiaalista eli 170 sivua 3000 sivua käsittävästä aineistosta. Tämän vuoksi se ei voi antaa objektiivista kuvaa tutkimusten eri vaiheista ja siitä on täytynyt poimia pois sellaista, joka on ristiriidassa sen tuloksen kanssa, johon tutkijat ovat nyt päätyneet. “

“Niinpä ei nyt käy selville, että päämieheni on kahdeksas tai yhdeksäs syylliseksi epäilty eivätkä myöskään todistajien mahdollisesti aikaisemmin toisenlaiset tunnistamiset. Mm. on löytynyt erään verissä olevan mopedin omistaja, joka kuitenkin nähtävästi on pystynyt tyydyttävästi selittämään alibinsa. On muistettava, että tällaisia raakoja veritekoja on tapahtunut ennenkin, jotka toistaiseksi ovat jääneet selvittämättä.”

“Sitten eräs toinen toteamus. On kysymys kahden nuoren naisen kammottavasta kohtalosta eikä siis yksinään suojattoman naisen surmaamisesta. Tämä minusta viittaa selvästi siihen, että tekijöitä on täytynyt olla kaksi tai mahdollisesti useampia, ja tulee vielä seuraava johtopäätös: Ei ole uskottavaa, että yksi mies voi surmata kaksi nuorta naista niin samassa silmänräpäyksessä, ettei toinen vankka ja fyysillisesti erittäin hyvässä kunnossa oleva toveri pääsisi kirkaisemaan – leirin ollessa lahden rannalla, olisi tämä kirkaisu kantautunut pitkällekin – vielä, että tämä yksi mies niin lyhyessä ajassa ehtisi huolella kätkeä ruumiit, upottaa pyörät lahden syvimpään kohtaan ja piilottaa surmattujen tavarat yön pimeydessä ympäri leirintäaluetta. Lisäksi hän on noutanut lapion lähimmästä talosta ärhäkän vahtikoiran mitenkään reagoimatta k.o. asiaan. Kuitenkin tutkintapöytäkirjan mukaan ainoastaan päämieheni on ollut epäiltynä tähän kauheaan rikokseen.”

Seuraavaksi puolustusasianaja Holger Strömberg huomauttaa oikeudenistuntoja seikoista, jotka tukevat hänen päämiehensä syyttömyyttä.

• Poliisin pöytäkirjasta ilmenee, että sinimopedimies oli keskikokoinen. Useimmat todistajat olivat arvioineet miehen pituudeksi 175 cm. Minun päämieheni pituus on 164 cm.

• Mopedimiehen vaatetuksesta ovat todistajat antaneet erilaisia tietoja, mm. päähineeksi on mainittu lippalakki, moottoripyöräilijän hattu ja musta baskeri.

• Mitä tiedetään päämieheni väkivaltaisesta luonteesta, melkein kaikki siitä on syytetyn veljen kertomaa. Rikosrekisterissä on vain ryöstön yritys ja poliisin vastustaminen.

• Holmströmiä ei ole koskaan syytettykkään seksuaalirikoksesta.

• Ei tarvitse ihmetellä päämieheni alibia. Hän oli ennen pidätystään ollut kolme vuotta karkumatkalla etsintäkuulutettuna. On vaikea näyttää alibia, kun karttaa ei ainoastaan poliisia vaan muitakin ihmisiä.

• Tulilahden hauta oli tehty taitavasti turpeiden leikkaamisineen. Holmström ei ainakaan ole saanut pioneerikoulutusta. Hän oli sotaväessä vain kaksi kuukautta joutuen kesken palvelustaan mielisairaalaan.

Puolustus kiisti lopuksi syytteen ja korvaukset. Vaadittuja korvaussummia pidettiin heidän tahollaan kohtuullisina. Puolustusasianajaja Holger Strömbergin otti syyttäjä vielä puheenvuoron: Eräät todistajat ovat todella arvioineet näkemänsä mopedimiehen pituudeksi 176 cm, mutta kuten te kaikki huomaatte Holmströmin yläruumis on pitkä ja roteva, hänellä on vain lyhyet jalat. Todistajat tekivät huomionsa, kun Holmström istui mopedinsa selässä. Syytekirjelmässä kiinnitettiin huomiota tutkimuspöytäkirjan kohtiin:

• Väkivallanteon laatu.
• Matkan vaiheet.Seurannut mopedimies (tässä tapauksessa aivan varmasti Holmström) ei ole ilmoittautunut
• Tunnistettaessa hermostunut Holmström joutui käpälälautaan.
• Holmström tunnisti ensin ja sitten kielsi. Erikoisesti on huomattava, että hän on kertonut asioita, joita vain Tulilahden alueella murhayönä ollut silminnäkijä voi kertoa.
• Arne-veljen raskauttava todistus.
• Haudalle työnnettyjen taimien poikkileikkauspinnan kanssa identtiset vuolujäljet.
• Holmströmin rikollinen menneisyys ja hänen monin seikoin ilmikäynyt väkivaltainen luonteensa.
• Surmaamistapa edellisen kohdan huomioon ottaen.
• Kadonnut omaisuus, joka osittain löytyi Holmströmin hallusta.

Jutun lopussa syyttäjä käy läpi todistajalausuntoja, jonka mukaan syytetty Runar Holmström oli todella nähty Heinävedellä heinäkuussa 1959 murhien aikoihin sekä myöhemmin saman vuoden elokuussa. Todistajalausuntoja ei rueta erittelemään enempää tässä kirjoituksessa. Yhteenvetona voin todeta, että melkein kaikki todistajat kertoivat mopedimiehen ainoastaan muistuttavan syytettyä Runar Holmströmiä. Kukaan ei vielä kesäkuussa 1960 ollut täysin varma asiastaan. Todistajat eivät kyenneet kuvailemaan yhteneväisesti mopedimiehen vaatetusta ja mopedin väriä. Tämä seikalla oli painoarvoa jatkossakin…

Osa 6: Kasvoton Mies II

Ruotsin pääministeri Olof Palmen murha Tukholmassa 28.2.1986.

Youtubessa katseltavissa oleva amerikkalaisdokumentti ”Forbidden Trail” käy läpi teoriaa, jonka mukaan ääroikeistolaisten poliisien salaliitto olisi ollut Olof Palmen murhan takana. Dokumentti toteaa yksiselitteisesti, että Palmen pariskunnan yllättänyt ampuja oli Ruotsin poliisin äärioikeistolaisen klikin asialla. Olof Palmen murhaan liitetään salaliittoteorioita siitäkin huolimatta, että merkittävä osa ruotsalaisista uskoo Christer Petterssonin toimineen yksin ampuessaan pääministeri Olof Palmeen. Lisäksi Olof Palmen vaimo Lisbeth vannoo tunnistavansa Petterssonin miehensä ampujaksi.

Karismaattisena poliitikkona Palme keräsi vihamiehiä siinä missä ihailijoitakin. Jälkimmäisiin kuuluivat mm. Fidel Castro ja Jasser Arafat, ensinmainittuihin puolestaan CIA, Mossad, Iranin tiedustelupalvelu ja jossain määrin myös KGB, jonka piirissä ei oltu 1980-luvun sukellusveneskandaalin myötä täysin tyytyväisiä Olof Palmen ulkopolitiikkaan. Erityistä närää herätti Olof Palmen kritiikki Yhdysvaltain Vietnam- politiikkaan. Palme vertasi USA:n toimia Vietnamissa kidutukseen ja Natsi-Saksan joukkomurhiin toisessa maailmansodassa. Olof Palme jakoi myös Ruotsin kansaa, joista osa piti häntä merkittävänä uudistajana, toiset taas Neuvostoliittoon päin kumartelevana kommunistien agenttina.

Palmen pariskunnalla ei ollut turvamiehiä mukanaan tuona kohtalokkaana iltana, mikä on koko tapauksen kannalta merkittävä yhteensattuma. Murhaajan väitetään olleen tietoinen siitä, että pääministerillä ei ollut henkivartijoita saattajanaan. Dokumentissa esitellään salaperäinen Walkie Talkie Man, joka varjosti Palmen pariskuntaa murhailtana. Radiopuhelimeen puhuvasta miehestä tehtiin merkittäviä silminnäkijälausuntoja pariskunnan kulkureitin varrella.

Silminnäkijä oli nähnyt murhapaikan tietämissä poliisin partioauton, jonka kuskin paikalla istuva poliisi oli Palmen pariskunnan havaittuaan lausunut radiopuhelimeen: ”Oikealla puolella!” Tämän jälkeen auto olisi poistunut paikalta. Todistajan mukaan tämä oli outoa, koska poliisiautossa on vakiovarusteena radio eikä partiossa olevan poliisin tarvitse käyttää omaa radiopuhelintaan.

Todistajiksi ilmoittautuneet kaksi naista olivat nähneet murhapaikan lähettyvillä heille entuudestaan tutun suomalaismiehen, joka oli käyttäytynyt oudosti huomattuaan naiset. Naisten mukaan hänellä oli ase ja radiopuhelin mukanaan. Radiopuhelimesta oli sanottu: ”He tulevat. Hoida homma!”

Murhaaja yllätti Olof ja Lisbeth Palmeen Tunnelgatanin ja Sveavägenin risteyksessä 28.2.1986 klo 23.23. Ammuttuaan kaksi laukausta murhaaja poistui juoksujalkaa paikalta ja katosi yllättäen David Bagares Gatanille. Murhaajaa tavoittamaan lähtenyt todistaja ei ollut nähnyt kyseisellä kadulla muuta kuin poliisin partioauton. Auton väitetään olleen sama, joka olisi seurannut pääministeriä ja hänen vaimoaan. Murhaaja oli haihtunut kuin tuhka tuuleen.

Ruotsin äärioikeiston mahdollinen osuus pääministerin salamurhassa tulee toisaalta ilmi myös todistajalausunnoista, joiden mukaan Tukholman poliisissa työskennelleet poliisit NH ja JL olisivat olleet tapahtumapaikalla murhan aikaan. Molemmat poliisit olivat olleet siviilivaatteissa ja heidän tiedettiin kuuluvan Tukholman poliisin pahamaineiseen ”Pesäpalloliigaan”, jonka jäsenet olivat syyllistyneet moneen otteeseen poliisiväkivaltaan ja jotka tiedettiin olevan äärioikeiston kannattajia. Pesäpalloliigan jäsenet olivat kilistelleet julkisesti laseja kuultuaan pääministerin murhasta.

Muitakin äärioikeistolaisia poliiseja on yhdistetty tapahtumapaikkaan ja aikaan. Murhapaikan lähellä asui entinen poliisi K, joka toimi murhan tapahtuma-aikaan asekauppiaana ja vihasi Palmetta. Häntä pidettiin kylmänä ja tunteettomana ihmisenä. K asui juuri sillä kadulla, jonne ampuja oli yllätten kadonnut.

Poliisi toimia on arvosteltu voimakkaasti alusta alkaen. Salaliittoteorian mukaan ensimmäinen partio saapui paikalle vasta 23.30, vaikka virallisen raportin mukaan poliisi olisi ennättänyt murhapaikalle jo 23.23. Jopa partiossa olleet poliisit ovat vannoneet etteivät voineet olla tapahtumapaikalla niin aikaisin kuin virallisessa raportissa on väitetty. Murhailtana vuorossa olleet poliisit ovat kertoneet myös, että tapahtuma-aikana poliisin radioliikenne oli omituisesti hiljennyt.

Dokumentissa kovin kummoista kunniaa ei anneta Olof Palmen murhan ensimmäiselle tutkinnanjohtajalle Hans Holmerille, joka erosi tehtävistään tehtävästään 1987. Hän oli tuonut tutkimuksissa esiin kurdi-linjan, joka myöhemmin osoittautui hakuammunnaksi. Hans Holmerin taustoista on mielenkiintoista se, että hän oli perustamassa Tukholman poliisin neljää katuväkivaltayksikköä, joista yksi oli Pesäpalloliiga. Holmer kuului myös ampumaseuraan, jonka jäsenistä suurin osa oli tunnettu äärioikeistosympatioista. Hans Holmer oli itse sosiaalidemokraatti.

Ruotsin poliisin äärioikeistoklikin osuutta Olof Palmen murhaan ei ole koskaan virallisesti tutkittu. Todisteita ei ole tarpeeksi eikä oikeusprosessin käynnistämiseksi riitä pelkät aihetodisteet. Silti dokumentti Forbidden Trail pyrkii osoittamaan dramaattiseen tyyliin lähes varmaksi Pesäpalloliigan jäsenten syyllistyneen pääministerin murhaan. Äärioikeistosympatioistaan tunnetun entisen poliisin asuminen murhapaikan lähellä ei tee kenestäkään murhaajaa. Sekin että valtion päämiehellä on paljon vihamiehiä, ei todista vielä mitään. Radiopuhelimien kanssa liikkeellä olleet miehet saattoivat hyvinkin olla mukana poliisioperaatiossa, joka järjestettiin aivan sattumalta juuri murhailtana. Mutta missään virallisessa raportissa tällaisesta operaatiosta ei kerrota mitään. Tarkoituksellako? Halutaanko edelleen vain pidättäytyä siinä vaihtoehdossa, että kaikin puolin epävakaa hylkiö Christer Pettersson surmasi Olof Palmen ja haavoitti tämän vaimoa Lisbetiä 28.2.1986?

Youtube-linkki:

Osa 1: https://www.youtube.com/watch?v=L-u35UBC60s

Osa 2: https://www.youtube.com/watch?v=ETG5mwhq23c

Osa 3: https://www.youtube.com/watch?v=DYTxNLustwM

Osa 4: https://www.youtube.com/watch?v=XfDdt4ER5tk

Osa 5: Kasvoton mies

Tänä päivänä tulee kuluneeksi tasan 30 vuotta Ruotsin pääministeri Olof Palmen murhasta Tukholman keskustassa. Sosiaalidemokraattisen puolueen pääministeri oli palaamassa vaimonsa Lisbeth Palmen kanssa elokuvista, kun murhaaja yllätti pariskunnan lähietäisyydeltä Sveavägenin ja Tunnelgatanin kulmassa. Pääministerin turvamiehet oli poikkeuksellisesti jätetty pois. Murhaaja pakeni nopeasti paikalta juoksujalkaa pitkin Tunnelgatania. Olof Palme kuoli välittömästi vammoihinsa ja hänen vaimonsa Lisbet haavoittui.

Murhaaja on edelleen tavoittamatta. Vuonna 1988 murhaajaksi julistettiin päihdeongelmainen Christer Pettersson, joka kuitenkin vapautettiin syytteistä. Suurin osa ruotsalaisista kuitenkin pitää Petterssonia edelleen pääministerin murhaajana. Petterssonin syyllisyyttä tukee ennen kaikkea Lisbeth Palmen tunnistus. Toisaalta tapauksen läheltä nähnyt todistaja ”Lars” ei tunnistanut Christer Petterssonia Olof Palmen murhaajaksi. Lars näki murhaajan pakenemassa juoksujalkaa ampumisen jälkeen Tunnelgatanin portaita. Todistaja olisi kertomansa mukaan tunnistanut Petterssonin, jos tämä olisi juossut hänen ohitseen murhapaikalta. Larsin mukaan mies oli käyttäytynyt liian kylmäverisesti ollakseen Pettersson.

Murha-ase ja motiivi ovat edelleen selvittämättä. Syylliseksi on epäilty milloin Etelä-Afrikan apartheidin äärioikeistolaisia kannattajia milloin Jugoslavian tiedustelupalvelua. Viimeaikoina on puhuttu niin sanotusta ”Pesäpalloliigasta”, johon kuului Ruotsin poliisin äärioikeistolaisia jäseniä. He järjestivät avoimen natsistisia tapahtumia ja vihasivat Palmetta. Muun muassa ruotsalainen kriminologi ja kirjailija Leif Persson tukee linjaa, jonka mukaan äärioikeistolaiset poliisit järjestivät pääministerinsä palkkamurhan Tukholman keskustassa. Silminnäkijät ovat kertoneet nähneensä ennen murhaa siviilipukuisia poliiseja Tukholman kaduilla Palmen pariskunnan kulkureitin varrella. Joukosta on tunnistettu ns. ”Walkie talkie man”, joka olisi paennut suin päin paikalta.

Olof Palmen murhan tutkimus on rikoshistorian kallein murhatutkimus. Murhaa tutkitaan edelleen, mutta onko aika jo tehnyt tehtävänsä? Silminnäkijät alkavat unohtaa murhaillan tapahtumat ja todisteet alkavat vanhentua.

Murha ei vanhene koskaan…

 

Osa 4: Nyt on murhaajien aika

Osa 4 Kesäretken raaka päätös Heinävedellä vuonna 1959

Helsinkiläinen pariskunta yöpyi Heinäveden Tulilahden leirintäalueella 30.7.1959. He olivat saapuneet paikalle puolenyön aikoihin ja kävivät telttaansa nukkumaan vähän saapumisensa jälkeen. Vaimo ei nukkunut kunnolla ja heräsi kolmen maissa yöllä siihen, että joku saapui veneellä Tulilahden leirintäalueen rantaan.

Veneestä astui maihin kaksi miestä, joita nainen ei tuntenut. Miehet olivat kulkeneet pariskunnan teltan ohi ja vaimo oli kuullut pätkän miesten keskustelusta:

– Peittelitkö sinä ne jäljet siellä?
– Joo. Etkö sinä ole jo saanut tarpeeksi tästä?
– Kestää kauan ennen kuin niitä osataan kaivata.
– Ei kai poliisi näin pian…?
– Mennäänkö tuonne?
– Ei… siinähän on miesten pyörä.

Keitä nämä kaksi miestä olivat? Vastausta ei ole saatu.

Heinäkuussa 1959 surmattiin Heinävedellä Etelä-Savossa kaksi nuorta telttailevaa neitosta Tulilahden leirintäalueella 28.7. Eine Nyyssösen ja Riitta Pakkasen ruumiit löydettiin kolme viikkoa kestäneiden etsintöjen jälkeen suohaudasta Tulilahden pohjukasta. Helsinkiläinen pariskunta oli siis tietämättään viettänyt yönsä Tulilahdella ruumiiden vieressä!

Murhaajia ei ole tähän päivään mennessä tavoitettu…

Murhasta epäiltiin aikanaan munsalaista pikkurikollista Runar Holströmiä, joka pidätettiin Tulilahden kaksoismurhasta epäiltynä marraskuussa 1959.

Karmea ruumislöytö tehtiin noin 200 metrin päästä leirintäalueen laiturista. Poliisi epäili alkuun tekijäksi paikkakuntalaista. Todellakin heinävetelinen tekijä olisi ollut todennäköisempi tekijä kuin ihmisarka ja lähinnä varkauksista tuomittu suomenruotsalainen Runar Holmström. Lisäksi tekijä oli tullut peittelemään jälkiään helsinkiläisen pariskunnan todistuksen perusteella.

Tyttöjen tavarat oli kätketty moniin eri paikkoihin huolellisesti. Lisäksi eräs etsinnöissä mukana ollut poliisi totesi aikanaan tavaroiden ilmestyneen tutkijoiden nokan eteen kuin tyhjästä. Ihan kuin murhaaja olisi ollut etsijöiden mukana sotkemassa jälkiä ja parantelemassa kätköjään! Lapio, jolla tyttöjen hauta oli kaivettu, oli osattu hakea puolen kilometrin päästä talosta. Edes talon valpas pystykorva ei ollut haukkunut lapion lainaajan perään murhayönä.

Tekijä oli käyttänyt runsaasti aikaa jälkiensä peittämiseen ja luottanut siihen, ettei kukaan olisi heti tulossa murhapaikalle. Ulkopuolinen olisi kätkenyt ruumiit ja tavarat samaan ja paennut murhapaikalta mahdollisimman nopeasti. Hänellä ei olisi ollut mitään tarvetta jäädä peittelemään jälkiään. Päinvastoin viivyttely olisi vain lisännyt kiinnijäämisen riskiä. Vieraspaikkakuntalainen ei olisi nähnyt niin paljon vaivaa toisin kuin paikkakuntalainen, joka ei voinut noin vain kadota paikalta.

Tyttöjen polkupyörät oli upotettu Tulilahden syvimpään kohtaan ja oli todennäköisesti piiloitettu väliaikaisesti jonnekin muualle ennen upottamista. Kuinka tämä olisi onnistunut ulkopuoliselta? Heinäveden nimismies Ilmari Rauteva oli pyöriä etsittäessä sitä mieltä, että pyöriä on turha etsiä järvestä. Todistajien mukaan leirintäalueella oli liikkunut tuntematon mieshenkilö tarkkailemassa Riitta Pakkasen ja Eine Nyyssösen telttaa ennen murhia. Mies ei suinkaan näyttänyt olleensa ensimäistä kertaa Tulilahdella. Hän käveli poluilla ikäänkuin olisi tuntenut seudun entuudestaan.

Tyttöjen hautapaikka sijaitsi keskellä kivikkoa. Miten ihmeessä ulkopuolinen olisi osannut valita hautapaikan juuri sieltä yö pimeydessä?

Poliisi mukaan Tulilahden rannalta oli löytynyt kivikasoja, joiden takaa joku epänormaali henkilö olisi tarkkaillut uimarannalla liikkuvia ihmisiä. Mitä poliisi tarkoitti tällä lausunnolla? Oliko tämä tirkistelypaikka jo entuudestaan tuttu vakipaikka tekijälle?

Jos mopoileva Runar Holmström seurasi Riitta Pakkasta ja Eine Nyyssöstä leirintäalueelle pahat mielessä, niin miksi hän oli niin rohkea, että teki sen kaikkien nähden? Eikö hänen pikemminkin olisi kannattanut pysyä piilossa? Runar Holmströmilla on täytynyt olla kovat hermot, mikäli hän on kiinnijäämisen uhalla alkanut silmittömästi murhaamaan.

Elokuussa 1959 Helsingin Sanomat uutisoi, että Riitta Pakkanen oli surmattu kivellä päähän lyömällä leirintäalueen käymälän luona ainakin 200 metrin päästä teltasta, joka sijaitsi Tulilahden rannassa. Rantaan pakeneva Eine Nyyssönen olisi surmattu lähellä hautapaikkaa eli Tulilahden pohjukassa 200 metrin päässä teltasta! Kuinka ihmeessä tämä olisi onnistunut yhdeltä tekijältä? Tekotapa viittaa kahteen murhaajaan.

Epäillyn Runar Holmströmin hallusta löytyi morapuukko, jonka vuolujälki muistutti tyttöjen suohaudan peittämiseen käytettyjen kuusentaimien vuolujälkiä. Holmström hermostui, kun häneltä kyseltiin puukosta. Hän ei tuntunut muistavan aluksi, mistä oli puukon saanut. Lopulta Holmström sanoin varastaneen puukon jostain huvilasta. Yhdestäkään huvilasta, joihin Holmström murtautui, ei tosin havaittu hävinneen kyseistä puukkoa.

Oliko Runar Holmström Tulilahden leirintäalueella ja sotkeentunut jollain tavoin kaksoismurhaan? Vai oliko hän ollut sattumalta paikalla silminnäkijänä ja ottanut puukon haltuunsa? Se olisi ollut melkoinen yhteensattuma. Runar Holmström teki oikeudenkäynnin aikana itsemurhan ja koko juttu julistettiin ratkaistuksi Holmströmin syyllisyyden myötä. Yhteiskunnasta eristäytyneen kriminaalin
täytyi olla syyllinen…

Mutta vuonna 2009 Heinäveden poliisi kuulusteli eräitä paikkakuntalaisia. Kuulusteluista ei ole annettu tietoja julkisuuteen, mutta kerrotaan, että Tulilahden kaksoismurhan takana olisi ollut kaksi heinävetelistä miestä, joista toinen olisi ollut elossa vielä vuonna 2009.

Olivatko nämä ne kaksi miestä, joiden epämääräisen keskustelun helsinkiläisnainen kuuli Tulilahden leirintäalueella 30.7.1959 vain kaksi vuorokautta raa’an kaksoismurhan jälkeen?

Tapaus on edelleen avoin.

 

 

 

Osa 3 Musta sydän

Kuka murhasi Kyllikki Saaren?

 

Vaasalainen rikospoliisi Tapani Tikkala kävi läpi Kyllikki Saaren murhaa koskevan asiakirja-aineiston ja sanoo tietävänsä murhaajan henkilöllisyyden.

Murhaaja oli isojokelainen työmies, jonka työmaa sijaitsi Kyllikin katoamispaikan ja suohaudan läheisyydessä. Mies kärsi mielenterveysongelmista ja tunnettiin Isojoella omituisena. Työmies oli väijynyt kylän naisia aikaisemmin Kyllikin katoamisreitin varrella. Poliisi ja lehdistö kuvasivat hänet vajaaälyiseksi. Kyllikin kasvojen murskaaminen viittaa vainoharhaisuuteen tai vakavaan psykopatologiaan. Työmies oli käynyt Kyllikin kimppuun öisellä metsätiellä paikalla, josta tilallinen Forsby löysivät poikansa kanssa kamppailunjälkiä Kyllikin katoamisen jälkeisenä aamuna. Työmies on pysynyt pitkään poliisi pääepäiltynä.

Työmies ei koskaan tunnustanut tekoaan. Hän käyttäytyi kuulusteluissa sekavasti ja kertoi poliiseille, ettei Kyllikin ruumista koskaan löydettäisi. Myöhemmin työmies kiisti kaiken ja väitti, että tutkijat olisivat kirjanneet hänen sanomisensa väärin kuulustelupöytäkirjaan. Työmies oli hoidossa Mustasaaren sairaalassa, jossa tutkijat kävivät häntä kuulustelemassa. Kuulustelun aikana miehen käytös muuttui sekavaksi ja kuulustelu jouduttiin keskeyttämään lääkärin määräyksestä.

Ruumin piilottamisessa ja kätkennöissä toimi avustajana työmiehen lankomies. Hänellä oli rikostaustaa ja hän ei halunnut avustaa poliisi millään tavalla. Mies tunnettiin Isojoella tunteettomana ja empatikyvyttömänä henkilönä. Kyllikin suohaudan paljastuttua lankomies muuttui kuitenkin yllättävän avuliaaksi ryhtyen aitaamaan ja siistimään aluetta, vaikka muu väki tuijotti vielä kauhistuneena Kyllikki Saaren maallisia jäännöksiä. Lankomiehen käytökseen liittyi muutakin outoa. Hän oli lähtenyt kesken etsintöjen kotiin vedoten vatsakipuihin juuri ennen Kyllikin pyörän löytymistä. Lankomies oli myös julistanut, ettei murhaaja saanut olla isojokelainen.

Tekijät tunsivat hyvin maaston, jonne tekivät kätkönsä. Toinen pääepäilty asui lähellä Kyllikin pyörän upottamispaikkaa. Hänen talonsa pihasta lähti kärrytie Lallunsuolle. Suohaudan paikka oli valittu tarkkaan soisen maan ja hiekkakankaan välistä eikä sitä olisi voinut erottaa paljaalla silmällä. Kukaan ei kiinnittänyt mitään huomiota miesten puuhiin, koska heillä oli yhteinen työmaa suohaudan lähellä. Ulkopuoliset tuskin kiinnittäisivät heidän puuhiinsa juurikaan huomiota. Kyllikin katoamisen jälkeen katoamispaikalla nähdyt jäljet katosivat sieltä hyvin nopeasti. Tekijät myös osallistuivat aivan varmasti etsintöihin ja pystyivät samalla peittelemään jälkiään ja johdattamaan muita etsijöitä harhaan.

Murhaajaa auttoi pitkä aikaväli katoamisesta ruumiin löytymiseen. Poliisi oli vaikea kohdistaa tutkimuksia, koska edes ruumista ei ollut löydetty. Tämä antoi murhaajalle aikaa peitellä jälkiään. Lisäksi tutkijoita auttoi myös kaikenlaiset epämääräiset huhut sekä autolinja, joka sotki pitkään tutkijoiden työtä.

Työmies pysyi pitkään tutkijoiden pääepäiltynä, mutta häntä ei voitu viedä oikeuteen teknisen näytön puuttuessa. Lisäksi mies ei koskaan tunnustanut. Tekijöitä vastaan löytyi kuitenkin useita aihetodisteita. Myös isojokelainen poliisi Pentti Kankaanpää tuli vuonna 2002 siihen johtopäätökseen, että työmies ja hänen lankomiehensä olivat Kyllikki Saaren murhaajia. Toinen isojokelainen poliisi Lauri Mäkynen on antanut julkisuuteen tietoja, jotka viittaavat lankomiehen syyllisyyteen. Mäkynen oli aikanaan kuullut erään naisen tunnustuksen, jonka mukaan naisen aviomies oli tullut kotiin verisissä vaatteissa Kyllikin katoamisyönä ja vannonut tappavansa vaimonsa, jos tämä puhuisi asiasta kenellekään.

Kyllikki Saaren jutun päätutkijalla Axel Skogmanilla oli oma käsityksensä murhaajasta. Hän ei ehtinyt kuitenkaan paljastaa omaa epäiltyään ennen kuolemaansa vuonna 1980. Axel Skogman oli kuitenkin sitä mieltä, että tekijän oli täytynyt olla paikkakuntalainen.

– Kukaan ulkopaikkakuntalainen ei olisi osannut upottaa polkupyörää syvimpään suonsilmäkkeeseen Lallunsuolla.

– Tekijä tiesi, että vedenpinta nousee Lellulaaksossa kevään mittaan, joten hän osasi kätkeä ruumiin ja tavarat pois etsijöiden näköpiiristä.

– Tekopaikalla havaitut lasinsirut ja jäljet auton kääntymisjäljistä on voinut tulla Kyllikin katoamisen jälkeiseltä viikolta, jolloin Isojoella valmistauduttiin autokatsastuksiin.

– Murhaaja kävi aivan varmasti tarkastamassa myöhemmin suohaudan kuntoa. Männynnäre oli isketty haudan päälle vasta sitten, kun Kyllikin ruumis oli maatumassa. Männynnäre laitettiin haudalle joko naamioimistarkoituksessa tai merkiksi etsijöille ja poliisille.

 

”Totuuden tietää vain yksi… Se kun tulee viimeisenä. Kuolema.”

 

 

Osa 2 – Ojankaivajan pidätys Isojoella lokakuussa 1953

Helsingin Sanomien uutinen 23.10.1953 ojankaivaja VL:n pidätyksestä.

”Poliisit ovat pahoillaan siitä, että eräässä lehdessä julkaistiin eilen Isojoella kuulusteluja varten pidätetyn työmies VL:n nimi ja saatettiin näin hänet ja hänen omaisensa ikävään valoon. VL:n uskotaan tietävän jotain asiaan liittyvää. Poliisit ovat juttua tutkiessaan ottaneet huomioon, että rikollinen voisi olla vajaaälyinen. Koska VL osoittautui tällaiseksi, hänen edesottamuksiaan ryhdyttiin tutkimaan. Pidätetyn äiti ja veli todistivat VL:n puolesta. Hän nukkui rikospäivän iltana jo kello 19.00 ja oli niin vahvasti alkoholin vaikutuksen alaisena, ettei olisi voinut suorittaa mitään rikosta. L tunnetaan Isojoella siivona miehenä, joka ei ole aiheuttanut kenellekään mitään häiriötä, vaikka käyttääkin joskus alkoholia. Isojoella ollaan sitä mieltä, että VL on syytön. Hän on tavallisen näköinen, lähes 40-vuotias mies, joka asuu veljensä ja äitinsä kanssa. L:n esiintymisessä ei ole mitään huomiota herättävää. Hänen sukunsa tunnetaan työteliäinä ja kunnollisina ihmisinä. Paikkakuntalaiset ovat hämmästyneitä, koska VL ei tiedetä osoittaneen mitään kiinnostusta toista sukupuolta kohtaan.”

 

Osa 1: Mitä tapahtui Isojoella toukokuussa 1953?

Osa 1
Kyllikki Saaren murha on ehkä kuuluisin suomalainen selvittämätön henkirikos. Mutta toisaalta se on myös yksi karmeimpia toisen maailmansodan jälkeisen murrosajan Suomessa.

”Tätä tapahtumaketjua ei ole kopioitu suoraan wikipediasta, vaan se on kooste erilaisesta lähdeaineistosta. Tapahtumiin vihkiytymätön voi toki tutustua aiheeseen lukemalla kattavan selostuksen wikipedia-artikkelista.”

Kyllikki Saari oli 17-vuotias uskovainen tyttö, joka oli palaamassa kotiin hartaustilaisuudesta toverinsa Maija Yli-Hietalan kanssa sunnuntai-iltana 17.5.1953. Saavuttuaan Isojoen meijerin tienhaaraan noin klo 22.00 toverukset erosivat. Ennen tätä Kyllikki kertoi pelkäävänsä kotimatkaa, jolloin Yli-Hietala oli pyytänyt Kyllikkiä jäämään luokseen yöksi. Kyllikin pelko oli perusteltu, koska hänen 6 kilometrin pituinen kotimatkansa Kauhajoen Päntäneentietä pitkin kulki synkän metsätaipaleen halki. Lisäksi kylän naisia oli ahdisteltu saman reitin varrella kevään 1953 aikana. Kyllikki Saari kieltäytyi Maiju Yli-Hietalan tarjouksesta ja lähti polkemaan meijerin risteyksestä kohti kotia.
Perille hän ei koskaan saapunut.
Kyllikin isä Eino Saari teki katoamisilmoituksen nimismies Eino Sipilälle 19.5.1953, koska Kyllikki Saari ei ollut saapunut työpaikalleen kirkkoherranvirastoon. Viranomaiset suhtautuivat asiaan vakavasti, koska Kyllikillä ei ollut tapana kadota tällä tavalla. Ensimmäiset maastoetsinnät suoritettiin Kyllikin kotitaipaleen varrella kaksi päivää katoamisen jälkeen. Etsintöihin osallistui 600 henkeä, mutta mitään ei löytynyt.
TVH:n työntekijä Jaakko Lähteenmäki oli pyöräillyt Kyllikkiä vastaan kello 22 jälkeen noin 1,5 kilometriä meijerin tienhaarasta. Tilallinen Oskari Forsby ja hänen poikansa olivat havainneet samalla paikalla kamppailun jälkiä maanantaiaamuna klo 7 aikoihin. Molemmin puolin maantietä havaittiin runsaasti jalanjälkiä sekä polkupyörän renkaanjälkiä. Samassa kohdassa tienreunassa oli halkopino. Samalla paikalla kerrotaan havaitun myös lasinsiruja, mutta tästä tutkijat eivät olleet aivan varmoja.
Kesän 1953 aikana viranomaisille tehtiin havainto kermanvärisestä Ford-merkkisestä autosta, joka olisi ajanut pitkin Päntäneentietä.

Autokuskeja ja autonomistajia haastateltiin, mutta kukaan ei ollut ajanut autolla kyseistä etappia pitkin Kyllikin katoamisyönä. Erään silminnäkijälausunnon mukaan auton peräkontista olisi pilkottanut esiin polkupyörän takarengas.
Kesäkuussa tutkimusten johtoon siirtyi komisario Axel Skogman, joka tutki tapausta murhana.
Heinäkuussa kaksi marjastajaa löysivät Kyllikin pyörän suonsilmäkkeestä Lellulaaksosta 1,5 km:n päästä katoamispaikalta. Löytöpaikka sijaitsi lähellä Isojoen meijerin tienhaaraa. Lellulaakso oli lähes läpipääsemätöntä korpea, joten kätkijä tunsi paikan hyvin. Pyöränventtiilit oli tyhjennetty ja ohjaustanko käännetty rungon suuntaiseksi.
Syyskuussa jutun tutkimukset keskittyivät Kaarankajärvelle, jossa oli tapahtunut jotain outoa Kyllikin katoamisyönä. Eri todistajat olivat kuulleet naisen avunhuutoja ja pistoolinlaukauksia. Lisäksi outoja kulkijoita oli havaittu aution Kaarankajärven rannalla. Naarauksissa etsijöiden käteen ei kuitenkaan tarttunut muuta kuin mutaa ja sammakoita.

Lokakuussa Kyllikin katoamisesta oli kulunut melkein puoli vuotta eikä tytön kohtalosta ollut aavistustakaan. Talven lähestyessä viranomaiset päättivät suorittaa vielä yhden etsinnän Kyllikin katoamispaikalla. Valtteri Mäkelä löysi Kyllikin oikean jalan kengän 10.10 tehdyssä etsinnässä. Kengästä löytyi Kyllikin rikkirevitty kaulahuivi ja miesten sukka, joka oli poikkileikattu sekä sidottu mustalla villalangalla. Kenkä oli luultavasti tuotu löytöpaikalleen vasta kesän aikana, koska aikaisemmissa etsinnöissä sitä ei oltu löydetty.
Seuraavana päivänä 11.10 käynnistyi toinen suuretsintä. Ilmari Hietaoja kiinnitti huomiota kuivuneeseen männynnäreeseen. Näre kiskaistiin pois ja huomattiin, että näre oli tyvestä kömpelösti teroitettu. Näreen alta paljastui pahoin maatuneen Kyllikki Saaren ruumis. Etsintäketju pysäytettiin ja paikalle kutsuttiin lääninlääkäri O. Hokkanen ja Axel Skogman.
Kyllikki Saaren kuolinsyyksi ilmoitettiin tukehtuminen, ei kuitenkaan kuristaminen. Lisäksi todettiin, että Kyllikin kasvot oli murskattu raskaalla esineellä, kuten lapiolla tai rautakangella. Lääkärin mukaan kivenisku ei olisi voinut aiheuttaa kyseisiä vammoja. Lisäksi julkisuuteen pääsi tieto, jonka mukaan Kyllikki oli raiskattu.

Kyllikin ruumiin kätköpaikan läheisyydessä oli ollut kesän aikana ojatyömaa, mutta työmiehet eivät olleet huomanneet paikalla mitään epäilyttävää. Ei silloinkaan kun erään metsänvartijan koira oli saanut tapahtumapaikalla sellaisen hepulin, että se piti laittaa talutusnuorasta kiinni puuhun. Tutkijat olivat myös varmoja siitä, että murhaaja oli käynyt parantelemassa Kyllikin hautaa kesän ja syksyn aikana. Murhaaja oli myös todennäköisesti merkinnyt haudan näreellä vasta, kun Kyllikin ruumis oli maatumassa.
Poliisi kuulusteli kaiken kaikkiaan 500 henkilöä, mutta murhaa ei koskaan virallisesti ratkaistu. Viralliset tutkimukset lopetettiin vuonna 1956.

Vai oliko ratkaisu sittenkin lähellä?

 

 

Pari sanaa

Idea tästä blogista syntyi jo parisen vuotta sitten, mutta pääsin toimeen vasta näin joulun kynnyksellä. Ideana on esitellä kuuluisimpia suomalaisia henkirikoksia. En ole poliisi enkä tuomari, joten syyllisiä täällä ei haeta. Sen tehtävän jätän alan ammattilaisille. Lähdeaineistostani löytyy muutakin kuin murha.info, joten toivon tuovani esiin mielenkiintoisiakin havaintoja. Aikalaislehdistön kirjoittelusta on ollut paljon apua ja suuri ansio onkin tällä ”tutkivalla journalismilla”.

Ensimmäinen kirjoitus käsittelee henkirikoksista ”kuuluisinta”, Kyllikki Saaren murhaa. Tähän karmeaan tapaukseen liittyvät tarinat ovat jo folklorea, kansantarinoita. Toinen kirjoitukseni käsittelee Tulilahden kaksoismurhaa, joka on tapauksena yksi suomalaisen rikoshistorian suurimpia mysteerejä. Kolmannessa kirjoituksessa kerron Bodomjärven kolmoismurhasta, joka on on tästä ”kolmikosta” ehkä tunnetuin. Henkirikos nousi otsikoihin vuonna 2004, kun telttamurhista hengissä selvinnyt Nils Gustafsson pidätettiin epäiltynä ystäviensä murhasta.

Jätän kirjoituksissani mainitsematta henkilöiden nimet silloin kun se on tarpeen. Otan vastaan kommentteja ja korjauksia, kunhan palaute pysyy asiallisena.

Kiitos mielenkiinnostanne!